Heti perään uusi postaus, sillä, no, ei syytä...
Kertoisinko siis ehkäpä elämäni kohokohdista ja mutakuopista, niin pääsisitte tuntemaan minut vähän paremmin.
Seiskalle siirtyminen oli todella raskasta aikaa minulle, sillä pidin ihan sikana alakoulustani, joka oli söötti, pieni kyläkoulu, jossa oppilaita ei koskaan ollut yhteensä yli seitsemääkymmentä. Koulumme on antanut minulle paljon muistoja, eikä yläkoulu tule koskaan olemaan minulle sama asia. Joillekkin yläkouluun siirtyminen tarkoittaa pakkomeikkausta, poikaystävää ja kaveriporukan kanssa pepun heilutusta oppilaskunnan järjestämissä pikkujouluissa. Verenkierron pysäyttävät pillifarkut eivät minua kylläkään kiinnostaa, lieneekö minut tiputettu päälleni vauvana. Kumminkin, oli miten oli, tämä on minun tapani elää, enkä aio viettää sitä massateininä. Tietenkin massan mukana kulkeminen on helpompaa niille ihmisille, jotka eivät vielä itseään "löytäneet". Minulla taitaakin sitten olla jokin Peter Pan-syndrooma, kun en halua oikein kasvaa ollenkaan. Minun tapauksessani "Kerran lapsi, aina lapsi" muotoutuukin sitten varmaan aika hyvin.
Unelmoin aina seesteisistä päivistä ystävien ja perheeni kanssa. Se lämmittää sydäntä, kun tietää, että aina on joku, joka on paras ystävä tai paras äiti vain muutamalle henkilölle, ja yksi niistä olen minä. Siksi minua surettaa aina ihmiset, joiden ihmis-suhteet eivät ole niin hyvin. Auttaisin heitä, jos vain voisin...
Niin, elämän iloisia hetkiä löytyy aina tasapainottamaan surulliset hetket...
Ehkä se on syy, miksi tällä koukeroisella elämänpolulla käynti on joskus niin rankkaa. Elämän jousipyssy se vaan hiljalleen pingottuu, kunnes se laukeaa, ja osuu maalitauluun.
Joten eläkäämme elämäämme niin, että se nuoli osuisi keskelle maalitaulua, vai mitä?
Siinäpä teille karkkia jaettavaksi ystäville, tavatkaamme seuraavan postauksen parissa.
PS. Chekkaa tosi paras blogi täältä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti